Suosikaa Suomalaista!

Olen miettinyt jo pitkään, mitä voisin tehdä suomalaisten tuottajien hyväksi. Vaihtoehdot on aika vähäisiä, koska pieni ihminen kaikkien keskellä ei paljoa saa aikaan. Haluan kuitenkin yrittää kirjoittamalla tämän. Toivon myös, että luet sen, koska se ei vie kauaa aikaa.

Haluan että palaat ajassa taaksepäin viimeiselle kauppareissullessi. Muistele, mitä lastasit ostoskärryihisi. Okei. Ajatellaan nyt lähinnä maito- ja lihatuotteita. Olivatko ne suomalaisia? Vai ulkolaisia?

Jos ostoskärryistäsi löytyi suomalaisia tuotteita, pisteet sinulle! Kai tiesit, että Suomalaisessa tuotannossa on melko korkeat kriteerit? Voimme melkein suoraa sanoa, että suomalaiset eläinperäiset tuotteet ovat peräisin hyvin voineista tai edelleen hyvinvoivista eläimistä. Esimerkiksi suomalainen lainsäädäntö ja hyvinvointituen kriteerit, jotka koskevat eläimien oloja, ovat niin korkeat, että tuotantoeläimiä on täällä lähes mahdotonta pitää huonosti.

Suomalaiset teurastamot ottavat vastaan vain puhdasta lihaa (eli eläimiä, joiden elimistöstä ei löydy lääkejäämiä tai eläimiä, jotka eivät ole sairaita) ja siitä syystä myös lihatiskeiltä löytyvä suomalainen liha on myös puhdasta. Sama koskee maitotuotteita - esimerkiksi antibioottia saavan lehmän maitoa ei saa lypsää tankkiin, mikä tarkoittaa sitä, että suomessa tuotetusta maidosta ei löydy antibioottijäämiä.
Teurastamot haluavat myös ottaa vastaan vain terveitä ja elämisen arvoista elämää eläneitä yksilöitä (näin ainakin kerrottiin, kun työskentelin kesän Atrialla).

Jos kuitenkin sieltä ostoskärryistäsi löytyi ulkolaisia liha- tai maitotuotteita, mieti miten ne on mahdettu tuottaa? Niimpä. Siihen en minäkään osaa vastata.
On mahdollista että se eläin eli oikein hyvän elämän tai elää edelleen. Voi myös olla, että se on tullut kamalista oloista, joissa se oli vain numero - eikä yksilö. Voi olla, että se on koko elämänsä popsinut rehun mukana antibioottia vain ehkäisevässä mielessä. Tällöin myös siitä tuotetut tuotteet sisältävät jäämiä.
Voi olla, että se on piiskattu sairaana teurasautoon ja sen sairaan yksilön lihaa löytyy silti lihatiskiltä. Nämä ovat vain arvuutteluja. Ei meistä kukaan voi tietää, miten se eli elämänsä.

Tämä tilanne on jo huolestuttava esimerkiksi Amerikassa, jossa kuluttajat elävät sokeasti syöden jotain, mistä eivät tiedä mitään. Suurinta osaa ei tunnu edes kiinnostavan, vaikka tuotanto tapahtuu pääasiassa salaisesti suljettujen ovien takana.
Ei ajeta Suomalaista tuotantoa tähän samaan, vaan ollaan aidosti kiinnostuneita maaseudun tapahtumista ja pidetään maaseutu elinvoimaisena. Vaalitaan siis Suomalaista ruokaa ja tuetaan näin suomalaisia tuottajia. Vain sillätavoin meillä on jatkossakin suomalaisten tuottamaa ruokaa.


Suomalainen tuotanto myös työllistää useita suomalaisia. On tärkeää, että tuemme myös heitä ostamalla heidän tuottamiaan tuotteita. Nyt jos koskaan suomalaista maataloutta tulee tukea, sillä tuottajahintojen lasku on vaikuttanut siihen, että tuottajien täytyy nipistää omasta pussistaan tuottaakseen meille ruokaa pöytään vuoden jokaisena päivänä kelloon katsomatta!

MIKSI he, joka tekevät eniten, saavat vähiten?

Palataan vielä ajassa taaksepäin. Nyt kun juuri olet menossa siihen lihatiskille, tekisitkö tämän luettuasi eri valinnat?

Edit/ pakko lisätä, että jaoin tämän saman tekstin sosiaalisessa mediassa (facebook) ja yli kaikkien odotuksieni,tätä kirjoitusta on jaettu yli 500 kertaa. Toivottavasti se on myös tavoittanut suurimman osan suomalaisista. Kiitos!

Mitä onni on?

Koira vinkuu ulos, mukula kitisee väsymystä, ruokaa pitäisi tehdä (ja yllätysyllätys ruokakaappi loistaa tyhjyyttään), kauppaankin pitäisi jotenkin raahautua, imuri lojuu lattialla tylsistyneen näköisenä, kun sitäkään ei ole hetkeen lenkitetty ja melkein itku tulee kun erehtyy katsomaan tilin saldoa…

Pakosti sitä miettii välillä – kuinka paljon elämä helpottuisikaan vaikka lottovoiton myötä. Tai edes joku arpa voitto 200 000e olisi niin helpottavaa. Ei tarvitsisi kokoaikaa budjetoida menojaan ja voisi kerrankin ostaa itsellensäkkin jotain. Viimeaikoina rahat on tupannut menemään ruokakauppaan ja mukulan tarpeisiin. Loppukuu on sitten itse syöty lähestulkoon kynsiä…

Mutta ehkä se raha ei kuitenkaan tuo onnea. Tässä miettiessään tällaisia asioita tajuaa, että itsellä on kuitenkin jotain kultaakin arvokkaampaa. Jotain mitä ei vaihtaisi mihinkään. Jotain, mitä ei voi rahalla edes mitata. Minulla on rakastava perhe – mies ja ihana lapsi. Äärettömän viisas ja tottelevainen koira, joka rakastaa aidosti ja kotiin tullessa odottaa aina ovella häntä heiluen palvova katse silmissään. Ihastuttava kissa, joka illan tullen käpertyy mahan päälle makaamaan, katto pään päällä ja lämmin tupa. Oikeastaan, mitä sitä muuta edes tarvitsisi? Tämä kaikki on sen arvoista, että syön mielelläni loppukuukauden kynsiä.

Kuva kesältä. Ihme-lehmä ihmettelee uutta tulokasta <3 Tässä on yksi onnistunut otos onnesta.

jaksaa, ei jaksa, jaksaa...

Tuskin olen ainoa, joka kärsii talvella kamalan kuivasta (jopa atooppisesta) ihosta. Kädet kuivaa ja sormenpäät halkeilee, sekä naamaan ilmestyy ärsyttäviä kuivia kohtia. Noh, aattelin ottaa kokeiluun pellavansiemenöljyn ja chia-siemenet. Oikeen super foodia. :D Katsotaan, jos niistä vaikka olisi apua, kun rasvauksesta ei ainakaan tunnu olevan mitään hyötyä...

Oon myös ollu jo jonkun aikaa tosi väsynyt. Kotiaskareet ei innosta yhtään eikä huvita juuri tehdä muutakaan. Niimpä aattelin ostaa apteekista myös beroccaa, jos vaikka sillä saisi vähän lisää virtaa päiviin. No, ainakin näin kahden päivän käytön jälkeen huomaa jo sen, että oon helposti pystyny jättämään yhdet päiväunet väliin ja tuntuu muutenkin siltä, että jaksaa paremmin (tai ehkä se on vaan se ajatus, no samapa se, olo on selvästi virkeämpi).

Pikkuhiljaa tuntuu myös siltä, että alan pääsemään kotiaskareiden niskan päälle. Perussiivot on jo tehtynä, vielä kun jaksaisi tiskivuoren purkaa keittiöstä ja mopata lattiat. Pyykkiäkin olen pessyt...

Tuossa pikkumiehen pyykkejä ripustaessani tuli televisio ohjelma mieleen (olisiko se ollu joku manhattanin äitiyskonsultti tjv). Siinäkin sarjassa on turhanpäiväistä lietsontaa. Muistan, kuinka eräs pariskunta odotti kaksosia ja tämä ohjelman äitiyskonsultti sitten kertoi pyykin määrästä. Siitä kuinka viikossa nämä kaksoset aiheuttaisivat usean jätesäkkilisen verran pyykkiä. Muistan ne vanhempien ilmeet kuinka he järkyttyneinä katsoivat vaatekasoja, jotka äitiyskonsultti siihen maahan niistä jätesäkeistä kippasi, Mietinpä vaan, että miksi tuommoisesta asiasta piti pelotella? En voi ymmärtää miten niin paljon voisi saada pyykkiä aikaiseksi? Meillä pikkumiehen pyykkiä on kertynyt kuukaudessa vain ison muovipussillisen verran... Hyvin pesi kaikki samalla koneellisellakin..

Kyseisessä ohjelmassa on muutenkin turhaa pelottelua, jonka voisi jättää ihan hyvin sanomatta. Usein tässä ohjelmassa muutenkin odottavat äidit ovat stressaantuneita tulevasta ja tuntuvat jännittävän kaikkea. Miksi siis pitää entisestään ruokkia pelkoa? Noh, uskon, että tämäkin ohjelma on tehty, mutta kunhan tässä pohdiskelen. :D

Tässä meidän pikkusen kuukauden pyykit - en koe hukkuvani tämän "pyykkivuoren" alle.

Juuri sain pikkumiehen nukkumaan pihalle vaunuihin ja istahdin hetkeksi purkamaan omia ajatuksia koneen ääreen. On tämä elämä vaan hektistä, Kokoajan olisi hommaa ja jokapaikkaan pitäisi ehtiä. Helpottavaa aikaa se on tämä pienikin aika, mitä itselleen saa tästä arjenkeskeltä varastettua. Noh, se siitä, nyt vinkuu koira oventakana hätäänsä ulos, joten täytyy taas rientää. Omat tarpeet on selvästi lykättävä taka-alalle ja positiivisena hoettava itselleen: "kyllä minä vielä kerkeän!"

Kuvatuksia

Mukava tammikuinen kirpeä pakkassää ja pikkuhiljaa alas sateleva lumi. Mikä voisikaan olla parempi ajankohta käydä kuvaamassa ulkona? Pakkasin siis kameran mukaan ja lähdin takamarkille lähinnä hiehoja kuvaamaan.
Sain myös lainaksi mieheni siskon objektiivia, mistä syystä suurin osa näistä kuvista on harjotusvedoksia eli testailuja. Eipä siis kannata kaikkien kuvien kohdalla paheksua laatua! Nauttikaa!

Pikkupakkaset ei näitä kavereita haittaa.

Uteliaana kaikki tuli perässä

Polku laitumille - kesäisin lehmien kulkureittinä pellolle.

Koira tietysti mukana

Koiraa toissasyksynä ottaessani, olin täysin varma haluavani paimenkoiran. Kuitenkaan rotukoiraan en sortunut - aattelin, että vältyn mahdollisilta perinnöllisiltä jalostuksen tuomilta sairauksilta jos otan sekarotuisen. Niimpä kiertelin pentueita katselemassa ja Hulihan se oli, joka minut valitsi. Sen isä on puhdas australianpaimenkoira ja emä sekarotuinen pystykorva (isä vielä lehmäpaimenena toimiva yksilö). Noh, ei tullut koirasta paimenta: pelkää lehmiä kuollakseen. Sen sijaan linnuista on kovinkin kiinnostunut ja oravan perässä kiipeäisi vaikka puuhun...

Katjuska on erittäin kuvauksellinen

Kiara ja Katjuska

Kiara

Kiara edelleen.

"öö, moi vaan!"

Kemu tyytyy kurkkimaan muiden takaa

Kuuraparta.

Hiehot olivat innoissaan kun menin niitä katsomaan. Jokainen yritti olla toinen toistaan hurmaavampia ja työntää turpansa kameraan. Tässä tälläkertaa siis tämmönen kuvapostaus, ilman sen kummempia jaaritteluja.

Hyviä ja huonoja uutisia

Eilen raapustaessani nimilistaa vasikoille kerrostaloasunnossamme, sain odotetun viestin. Anoppi lähetti kuvaviestin Kimarasta (josta kerroin aiemmassa postauksessani), joka oli ruvennut poikimaan! Sitä olinkin odottanut. Niimpä pakkasin muksun autoon, starttasin ja lähdin ajelemaan kohti maaseutua. Eipä mulla mammalomaa viettävällä ihmisellä nyt mitään muutakaan tekemistä ole ;) (lue: mitään muuta ookkaan kun kädet täynnä töitä)... Toisaalta kaipasinkin pakoon sotkuista asuntoa, jota en vieläkään ollut ehtinyt TAI jaksanut siivota.

Meiltä anoppilaan tulee matkaa noin 100 kilometriä. Päätiet olivat hyvässä kunnossa, mutta viimeiset 30 kilometriä olikin sitten peilijäätä ja huonosti hoidettua mutkatietä... Ensimmäisessä mutkassa olikin heti kaksi autoa ojassa, onneksi vältyttiin itse samalta kohtalolta, vaikka aurinko heijastikin niin pahasti, että hädintuskin eteensä näki.

Perille päästyäni kello olikin jo lähempänä neljää ja sain samantien vaihtaa vaatteet ja lähteä tilan väen mukana ilta-askareille. Ensimmäisenä tietysti menin katsomaan Kimaraa ja aivan uutta tulokasta - ihanaa pikkuruista lehmävasikkaa joka sai nimekseen Maskotti! Tänä vuonna vasikoiden nimet alkavat siis M-kirjaimella. Kimara oli vauvastaan niin tohkeissaan, ettei malttanut antaa sen yhtään olla: kokoajan sitä piti nuolla ja hoitaa hellästi pökkimällä. Käsinkosketeltavaa äidinrakkautta.

Itse hoidin ilta-askareilla anopin kanssa lypsyhommat. Lypsyn jälkeen juotettiin vasikat. Itse juotin pikkuriikkistä lehmävasikkaa tuttipullolla. Koska pikkuinen tärisi lämpölampusta huolimatta, puettiin me sille vielä villapaita päälle, ennenkuin lähdimme iltapesuille.

Marenki-vasikka villapaitaan puettuna (puhelinkuva)

Yö meni yhtä rauhattomasti kuin edellinenkin - muksu heräsi keskellä yötä pirteänä ja konttaili edestakaisin pinnasängyssään. Monien nukutusyritysten jälkeen pikkuinen viimein nukahti - ei tosin omaan sänkyyn vaan viereeni. Siinä se sitten nukkua tuhisi levottomasti, niin etten kyllä itse juurikaan saanut nukutuksi.

Aamulla saatiin kuulla surullisia uutisia. Anopin sukulainen oli kuollut. Siinä sitten oltiin surun keskellä. Yritin olla paljon avuksi - kävin hoitamassa päivänavetan (lykkimässä rehua lähemmäksi, antamassa karsinalehmille väkirehut ja juottamassa vasikat), auttamassa siementäjää ja tein vielä ruuankin. Kävin myös takamarkilla vähän kuvaamassa hiehoja.

Marenki tänään

Kimaran vasikka Maskotti maitopankissa.

Kiara.

Oma mies tuli vasta tänään perästä tänne koiran kanssa. Tässä nyt iltaa istun television ja puhelimen ääressä ja katson kun anoppi touhuaa muksun kanssa. Nyt täytyy viedä pikkusta yöpuulle. Hyvää yötä kaikille! Toivotaan, että tämä yö on edellisiä parempi.

Unelmista totta!

Helouuu kaikille ihanille ihmisille, jotka eksyitte blogiini!

Jokaisella on varmasti unelmia. Oma unelmani on jo pienestä asti ollut maalle muuttaminen. Olen koko ikäni asunut kaupungissa - hengittänyt kaupungin ilmaa ja tuntenut jotenkin "tukehtuvani" täällä sen kaiken hälinän ja ihmismassan keskellä. Olen jo pitkään kaivannut omaa tilaa, rauhaa ja kaikista eniten sitä maalaismaisemaa ympärilleni. 

Lähdin kaksi vuotta sitten opiskelemaan maatalousalaa siinä toivossa, että joskus omistaisin pienen punaasen tuvan, perunamaan ja oman hevosen. Suunnitelmiini tuli jossain määrin muutos, kun tutustuin nykyiseen mieheeni opintojen parissa, saimme ihanan pojan ja nyt tulevaisuudessani häämöttääkin mummonmökin sijaan suuri maatila lypsylehmineen ja kaikkine päivineen! En osaa sanoiksi pukea sitä tunnetta jota koen miettiessäni tulevaa. Koen olevani todella onnekas ja todella onnellinen jo nyt!

On ihana tietää, että oma lapseni saa tulla kasvamaan maalla - siellä missä itse olisin halunnut lapsuuteni viettää. Saan antaa sen mahdollisuuden pienelle pojalleni ja mahdollisesti tulevaisuudessa muillekkin lapsilleni, joita toivottavasti vielä tullaan saamaan. Aion ottaa lapseni mukaan kaikkiin päivän askareisiin, opettaa heitä lypsämään lehmää, ratsastamaan ja kaikkea mitä vaan ikinä maalla voikaan tehdä! Isä opettaa pojan ajamaan traktorilla ja pikkumies pääsee varmasti jo nuorena mukaan peltotöihin. 

Olen saanut maatilalta jo roimasti kokemusta ja rakastan sitä työtä. Minusta ei olisi koskaan mihinkään toimistotyöhön - istua nyt neljän seinän sisällä kahdeksan tuntia päivässä. Huhhuh. Tässä sitä vasta saa tehdä kunnon työtä. Ensinäänkin rakastan eläimiä, mikä tekee tästä työstä mielekkään juuri minulle. Voisin viettää tunti tolkulla aikaa kiertelemässä pihatossa lehmiä rapsuttelemassa ja vasikoita paijjailemassa. Fyysinen työ on rankkaa, mutta myös mahtavaa. Eipä tarvi salille lähteä, kun täälä se hauis vasta kasvaa aivan huomaamatta! Tässä työssä myös näkee työnsä tuloksen - tuotos nousee kun jaksaa tehdä työt hyvin ja huolehtia eläimistä oikealla tavalla. 

Vielä painotan sitä seikkaa, että tosiaan en ole tilan emäntä, mutta mukana työn askareissa aina siellä käydessämme. Mutta toivottavasti tuleva! ;)

Valoisa ja avara pihatto on viihtyisä työympäristö niin ihmisille kuin pihaton asukeillekkin eli lehmille!

Jo yhden kesän aikana opin kaikkien näiden ihastuttavien lehmien nimet - jokainen on oma persoonansa ja kaikilla lehmillä on omat tarpeet ja omat hauskat tapansa. Ihana-lehmä on seurankipeä ja seuraa aina pihatossa kulkiessa rapsutusten ja huomion toivossa, Timantti on navetan vanhin ja viisain lehmä - tuleva satatonnari, mikäli kaikki menee hyvin, Kimaraan tutustuin sen ollessa vasta vasikka: se oli kuin koiranpentu ja leikittiin paljon sen kanssa - aina navettaan tultaessa se huusi, jos sitä ei mennyt ensimmäisenä moikkaamaan. Siinä nyt parista ihanasta yksilöstä pikkuruista luonnekuvausta. On siis väärin ajatella, että lehmät ovat vain tuotantoeläimiä, eikä niitä pidetä arvossaan - se on täyttä hölynpölyä!

Olen lukenut paljon siitä, miten joillakin ihmisillä on sellainen käsitys, että tuotantoeläimiä pidettäisiin jotenkin huonosti. En toki voi yleistää - aina joukkoon mahtuu varmasti niitä mätämunia tiloja, joilla asiat ei ole niin hyvin, kuin pitäisi olla. Kuitenkin jos yleisnäkemys on tämä, se on täysin väärä. Yksi syy tämän blogin perustamiseen oli se, että haluan muuttaa käsityksiä ja valaista asioita kaikille, joita edes vähänkin voisi kiinnostaa. Itse olen ainakin kyllästynyt jo lukemaan siitä, miten muka tuotantoeläimiä kohdellaan kaltoin ja heitetään se arvostus roskakoriin, mitä juuri tuottajat, jotka kaikkien meidän ihmisten ruuan eteen raatavat arjet ja pyhät, ansaitsevat! 

Se on todellisuus, että maatalous ei tule maailmasta loppumaan. Siihen ei vaikuta se, ryhtyykö kasvissyöjäksi. Aina joku syö lihaa ja joku käyttää maitotuotteita. Siksi onkin ehdottoman tärkeää, että suosimme suomalaista ja ostamme suomalaisia ruokatuotteita. Maatalous kuitenkin työllistää suomalaisia ja suomessa ruuantuotantoon on aika korkeat kriteerit verrattaessa vaikka ulkomaihin. Jos suomalainen ruuantuotanto ajetaan alas, kaikki lihatuotteet yms. tuodaan ulkomailta, jolloin emme enää tiedä, miten se possu tai lehmä eli elämänsä, Nyt me voimme siihen vielä vaikuttaa.

Olen ikäni siis asunut kaupungissa, joten uskon olevani "neutraali" ihminen "saarnaamaan" tästä asiasta. Vihaan eläinrääkkääjiä ja eläinten huonosti kohtelemista, kuitenkaan en näissä maatalouden piireissä ole vielä törmännyt yhteenkään huonoon tilaan, mutta voin suoraan sanoa, että niitäkin tiloja myös varmasti on. Kuitenkaan en usko, että ne ihmiset olisivat pohjimmiltaan pahoja. Yleensä tälläisiin tapauksiin syyt ovat jossain syvemmällä. Kuten varmasti tiedätte tämä työ on rankkaa. Se tuo velkoja ja oma jaksaminen on varmasti kortilla. Se, jos eläimet makoilevat paskassa, ovat laihoja tai voivat muuten huonosti, on varmasti seuraus tuottajan uupumuksesta. Siitä, että kaikki kaatuu päälle. Silloin voisimme ojentaa auttavan kätemme syytösten sijaan.

Juolukka

Haluan tämän kirjoituksen loppuun vielä kertoa sen, että jos olet halukas näkemään maatalouden arkipäivää, kannattaa rohkeasti kysyä maatalousyrittäjiltä, pääsisitkö seuraamaan sivusta tai voisivatko he kertoa työstään tai jopa osallistua askareisiin. Uskon, että monet ovat innokkaita avaamaan ovensa ulkopuolisille ja halukkaita jakamaan tietoaan. Kuitenkin tuotantotiloihin omin luvin meneminen on kiellettyä. Tautiriski on todella suuri, et varmaankaan haluaisi, että luvattoman vierailun jälkeen eläimet voivat sairastua vakavasti.

Pyrin muuttamaan ihmisten näkemyksiä ja tuomaan maatalouden, edes tästä yhdestä näkökulmasta, teidän kotiin tämän blogin avulla ja toivottavasti myös omalla tapaani onnistun siinä! Kuitenkin vielä haluan pitää tämänkin blogin suhteellisen yleisellä tasolla, koska elämääni kuuluu vielä paljon muutakin kuin maatilaelämä. Esimerkiksi pieni lapsi, parisuhde, keskeneräiset opiskelut, ystävät, lemmikit sekä vapaa-aika.